Huhtikuinen hiihtovaellus

Juttu julkaistu Outan numerossa 2/2011

Tuumailua

Kipinä haaveeseen pitkästä hiihtovaelluksesta syttyi Inarissa siinä Siwan risteyksessä Lemmenjoelta tultaessa, kun palasin ensimmäiseltä talvivaellukseltani. Tienviitassa pohjoiseen luki Utsjoki ja kaihersi kääntyä kohti etelää. Vierähti vuosia ennen kuin vuorotteluvapaa mahdollisti unelman hiihdellä niin kauan ja rauhassa kuin huvittaa.

Unelmilla on untuvasiivet, tapasi työkaveri sanoa. Vaikka haave olikin täynnä valkoisia hankia, hattarapilviä ja untuvakamppeita, annoin itselleni luvan keskeyttää vaelluksen jos siltä tuntuisi. Odotin päiviä hangella, kunnon pakkasia, tuimia tuulia ja etenkin leppoisia hetkiä. Ahkioon mahtuisi koko kuukauden ruoat ja varusteet, en tarvitsisi täydennystä enkä olisi riippuvainen kenestäkään toisesta ihmisestä. Ja samalla halusin kirjoittaa reissusta nettimuistikirjaa, koska olen riippuvainen ihmisistä.

Olin suunnitellut hiihteleväni Lemmenjoella ja Hammastunturissa ja päättäväni retken Kaldoaiviin. Saisin suojaa ja polttopuuta metsistä ja kuitenkin pääsisin tuntureille. Tänä vuonna hankikantoa ei niihin erämaihin syntynyt, joten suunta vaihtui Kaldoaiviin ja Paistuntureille, joissa olosuhteet olisivat otolliset.

Olen ollut vapaalla ja pääosin erakoituneena jo kuukausia. Lähden vaellukselle levänneenä. Onko tämä retki minulle tärkeä yhä nyt, kun olen henkisesti voimissani. Onko erämaa vain lataus- ja piilopaikka, hektisen työelämän vastapaino, mahdollisuus paeta pakollista sosiaalista ähkyä. Mitä se erämaaelämä on.

 

Liikkeelle

Ystäväni Marita oli kirjoittanut: ”Ajattelen sitä hetkeä kun ahkio on kiinni ja lähdet liikkeelle, mitä sitä silloin ihminen ajattelee? Kerro sitten kun tiedät miltä se tuntuu, juuri se hetki.”

Sevetin Baarin pihassa heti ensimmäiseksi irtosivat ahkiosta aisat, kuten aina. Kiinnitin uudelleen ja kuulostelin, että irtoaako ne uudelleen? Ei. Toimiiko suksi? Ajattelin kauniisti pitoteipin keksijästä. Samassa kiitollisuuden puuskassa ajattelin Gold Linen kuskeja, erinomaista palvelua. Sitten vasta ymmärsin, että nyt on lähtö ja tunne oli sekoitus riemua ja lupausta olla huolellinen ja varovainen. Mikään oma typeryys ei saa viedä minulta tätä tulevaa kuukautta.

Kummallista, mutta kamat mahtuivat ahkioon ja ahkio ei tuntunut raskaalta vetää. Kaunis se ei alun ähkyssään ollut, mutta rehevä toki. Pakkasin niin, että voisin istua ahkion takapäässä. Istua ja syödä, katsella rauhassa tai olla vain.

Vapauteen

Puolentoista päivän hiihtelyn jälkeen pääsen avotunturiin ja hanki kantaa. Tuntuu, että vaikka alun kelot ja havupuumetsät riekkopitseineen ja ketunjälkineen olivatkin olleet kauniita silmille, alkoi hiihtovaellus siitä, kun pääsin uralta omille laduille. Riemu, riippumattomuuden, vapauden sekä onnen tunne jysähtää päähän ja rintaan, vedän henkeä ja kiljun. Tämä on minun kuukauteni, minun itsekäs ihana leikkini juuri siten ja siellä missä haluan olla.

Maisema tunturissa on lähinnä harmaanpehmeä, lähes ilman kontrastia. Silmä nauttii aurinkoisten päivien jälkeen. Tuijottelen. Lipsuttelen tunturia alas ja yritän imeä silmilläni maisemaa.

Kun saan leirin pystyyn, alkaa sataa lunta, on pari astetta lämmintä. Lumisade kiihtyy, isot hiutaleet pimentävät maiseman. On epätodellisen kaunista.

Aamulla sataa vettä. Elän sään mukaan, eli käännän kylkeä aamiaisen jälkeen. Herään kun vatsa toivoo lounasta. Vesisade loppuu ja hangen sohjolla kulkee hämähäkkejä. Lämpökö ne herätti. Sohjo on niin märkää, ettei se tartu sukseen ja on hyvä hiihdellä. Vasta auringon laskiessa maltan lopettaa.

Kolmeen päivään ei ole ollut kenttää. Minulla on vain yksi puhelin ja kotimainen operaattori. En kaipaa nyt ihmisiä, koska tiedän, että minulla on ihmiseni. En pelkää, kun en keksi aihetta. Tiedän, että pian tulen pois katveesta. Ihmettelen miksi joskus edes mietin hätälähetintä. Siksikö kun se on olemassa?

Herään katsomaan auringonnousua. Yöllä on ollut pakkasta ja hanki kantaa kumpparia. Nyt suksille ja tunturiin. On tavattoman kirkasta, valkoisia tuntureita, taivaanrantaa, horisontti kaukana – syvä vapauden tunne.

On liian kuuma hiihdellä. Istun ahkion päällä ja nautin tunturimaisemasta. Ei tuulenhenkäystäkään. Kirkkaudessa en näe ruudulta millaisia kuvia räpsin. Aukaisen solumuovin ja nukun päikkärit hangella. Herään ko-bek ko-bek ääneen. Katselen kun liitävät tunturin taa.

Saan hiihdellä päivästä toiseen tuntureilla. Saan nähdä riekkoja ja kiirunoita, korppia ja tunnistamattomia pieniä lintuja, poroja, myyrän ja sopulin jälkiä. Tutkin kakkoja lumella ja pälvillä, voi kun osaisin tulkita niitä paremmin.

Kaipausta ja karheutta

Kaipaan oikeaa vettä. Avonainen puro nostaa veden kielelle. Lähestyn sitä varovaisesti ja mietin hartaasti parasta vedennostotaktiikkaa. Aikani ährättyäni irrotan sukset, ensin yritän seistä liukkailla kivillä, mutta sitten astun jokeen huopakumppareissa, vettä on nilkkoihin. Kas näin, tämä on helppoa. Juon kylmää raikasta vettä litran verran siinä seistessäni. Se maistuu niin hyvältä, jopa aavistuksen makealta.

Kipakan yöpakkasen jäljeltä aamuhanki on kova ja etenkin karhea. Alamäki mietityttää kun tuntuu siltä, että milloin tahansa suksi tökkää ja sen vauhti pysähtyy, mutta minä en. Voitelen pikaluistolla enkä huomaa eroa. Voitelen lisää, hyvällä tahdolla voisi sanoa, että on vähän parempi. Tätä en ole kokenut ennen, nyt noustaisiin vaikka mikä mäki ylös. Tältäkö tuntuisivat nousukarvat? Keskipäivällä aurinko pehmentää hangesta karheuden pois.

Yritän omia latuja, mutta nöyrryn jo alkuunsa, voimani eivät riitä Pulmankijoen jyrkkään uomaan, joka osin upottaa. Reittiä pitkin on helppoa laskeutua ja nousta kengillä. Seittämänkymppinen setä laskee latusuksilla suoraan alas Buollanvarrin Pulmankijoelle ja jäljistä päätelleen ehjänä. Ei onnistuisi koskaan minulta.

Unta ja revontulia

Päivä kirii koko ajan pidemmäksi. En haluaisi nukkua ollenkaan, vaan kokea auringonlaskut, lyhyen yön, pitkän aamuhämärän ja aamun kirkkauden. Silti nukun levollisesti ja pitkään enkä pysy iltaisin hereillä. Olen niin rento, että on ihan sama missä nukun tai mitä tapahtuu, minä nukun.

Onneksi herään revontuliin. Syvän vihreät tulet leimuavat yli koko taivaan ja niillä on häntä, joka kiertyy taivaalle, käsittämättömän upeaa. En tiedä kauanko se kestää, tunnin vai toisenkin, sitä on vain pakko tuijottaa niska kenossa. Mitä tulkitsisin niiden minulle kertovan, jos en tietäisi aurinkotuulista.

Perusleirissä

Pesäkololla avotunturissa on asunut joku. Marita norppaihmisenä tekstaa, että eti karvoja. Täh, mitä sen nyt? Kattelen hangelle, mitä? Ahaa, kolon jäästä nyhdän valkoista karvaa irti – ei ole totta!! Adrenaliini suhisee korvissani. Elä riehaannu – hengitä. Palaan seuraavana päivänä pinsettien ja minigripin kanssa. Istun illan tuijottaen valkoisia karvoja naama hymyssä. Ensin en haluaisi luopua niistä, mutta tutkittavaksi menee. Nyt älä ennakoi, odota rauhassa.

Keräävät tuhatpäisen tokan kokoon tunturin taakse jängälle merkitsemistä varten. Ajavat illalla, näen kelkan valoja, etsivätkö vielä viimeisiä?

Jukka tuli, oli ja meni. Olen iloinen hänestä. Hän ymmärtää, antaa minun olla se mikä olen ja iloitsee kanssani. Olemme yhdessä kämpällä pari päivää. Saunon perusteellisesti, lihakseni kiittävät. Nuuhkin puhtaita hiuksiani.

Kevät jyrää, hanki sulaa, pälvet kasvavat

Guorboaivi jää tältä vuodelta haaveeksi. Yritän, mutta joet tulvivat avonaisena ja hanki pettää jo puolen päivän maissa. Tulisi liian kiire, jos menisin väkisin. Mutta siellä se on, eikä karkaa.

Heti kun pääsen Vetsijoen yli, loppuu hangesta kaikki kanto, suksi kahlaa pohjaa myöten. On turha yrittää edetä. Vietän päivää pälvellä istuen, mukavia miettien. Koski on vielä jään vankina, mutta kovasti pulputtaa. Riekot köpöttävät paikalle, eivät huomaa minua, kulkevat koivikossa, napsivat silmuja. En uskalla hievahtaakaan.

Tipun pikkulampareessa jään läpi suksilla, kun väistän rannan pälveä. Vedän henkeä kun vajoan, ei onneksi hörppää. Astun rauhallisen sivuaskeleen ja otan kuvan. Ei näin.

Utsjokilaakson olin suunnitellut selättäväni Skalluvaaran kohdalta ja Patonivasta tietä pitkin joen yli ja tunturiin – hiphei helppoa! Hangen ja jään sulaminen teki siitä järjettömän suunnitelman, tie olisi paljaana. Hiihdin nöyrästi Ailegaksen alle kuruun, yhytin itteni kelkkauraan ja laskeuduin kengällä alas vetämään ahkiota asfaltilla ja tienpientareilla – argh. Ei ollut ihmisen ihmistä Utsjoen kylällä iltasella.

Kirkkotuvilla otin suunnan tunturiin, vaikka minulla on sieltä 1:50 000 kartta. Reitti ei ollut ihanteellinen: Ahkio makasi selällään männyn alla ja uhkasin vaihtaa sen Paljakkaan. Sitten se kieri itsekseen ja lupasin polttaa sen. Revin ahkiota ylös turhia seinämiä, kun en huomannut suunnistaa. Kiskoin sitä pitkin laajoja pälviä. Ahkio liu’utti minua alas jyrkkää kelkkauraa, vaikka minulla oli lumikengät jalassa. Seitsemän kilometrin ja seitsämän tunnin taistelun jälkeen solmimme rauhan Nammajärven kodalla. – Niin hyvä, että Tuire tulee, muuten leimaudun ahkioon.

 

Seuraelämää ja tunturiylänköä

Olen iloinen kun Tuire tulee. Aluksi on outoa puhua, mutta kieli irtoaa nopeasti. Me tunnemme toisemme harvinaisen hyvin. Tiedän, ettei mikään mitä Tuire tekee vie minulta pois erämaan rauhaa eikä siitä nauttimista, vaan jaetusta ilosta tulee suurempi. Tiedän, että hän on jäärä, niin hyvässä kuin itsensä kiusaamisessa. Pidän siitä, että hiihtelemme hiljaa ja kaukanakin toisistamme ja tauoilla puhumme jos siltä tuntuu. Hätkähdän hiihdellessä muutaman kerran, kun hän ei olekaan oletetussa suunnassa, vaan tähyilen kilometrikaupalla tyhjää. Onneksi hän löytyy sitten vastakkaisesta suunnasta.

Pulmuset saapuvat, nuo ensimmäiset muuttolinnut. On ilo nähdä niiden pyrähdykset, kun ne liikkuvat parvina, etsivät ruokaa pälviltä. Miten kauniita ne ovat, hienoja niiden jäljet lumella. Kevät on täällä. Ja meillä on seuraa.

Saamme kokea huiman tunturituulen, puuskissa se on mahtava. Levitän käteni ja mielestäni se vie minua loivaan ylämäkeen. Hiihdämme minuutin tiukkaan sivutuuleen ja päätämme yhteen naiseen, että vaihdammekin reittiä myötään.

Kun Kaldoaivi on ollut sisäänpäinkääntyneisyyttä ja hiljaisuutta, on Paistuntureilla pääsiäishulina. Kiitos pitkän vapaani en ärsyynny ihmisistä, vaan rupattelen ihan mielelläni, vaikka en sitä haekaan. Tapaan ihmisen, jonka kanssa jutellaan pitkään eri ahkioista ja niiden ominaisuuksista. Potkittaisiin renkaat, jos voitaisiin. Epätodellinen olo, joku on vähintään yhtä kiinnostunut asiasta kuin minä. Hän huomaa, että ahkioni on etupäästä rikki törmäyksen jäljiltä. En osaa sanoin ilmaista, että wow, sinä se huomaat tärkeät asiat.

Paistuntureiden tunturiylänkö on upeaa hiihdeltävää. Pää pyörii, mieli imee maisemia sielun sopukkoihin, Gaimmoaivi herättää kaipauksen. Illalla tulee Guivin kämpälle kaksi nuorta miestä ja tyttö, todella kivoja ihmisiä. Heistä puuttuu sankarivaeltajien jurotus ja kaikkitietävyys. Olemme Tuiren kanssa iloisia heistä, voi kun olisin osannut kysellä heiltä kaikenlaista. – Nukumme Tuiren kanssa täydessä tuvassa vierekkäin yläpetillä. Aamulla tajuan nukkuneeni osittain myös Tuiren leveällä patjalla, vaikka hän hymyillen kieltelee.

Hiihto Njavgoaiville auringonpaisteessa on epätodellinen. Sininen taivas ja valkoiset tunturit lumoavat. Saan mielikuvia jäätiköistä ja maailman laidasta hiihtäessämme. Aika pysähtyy istuessamme kurussa kahvilla. Päädymme julkilausumaan – itsetehty suklaaherkku on kaikista ja kaikesta parasta.

Saunaan ja pähkäilyä

Hiihtelemme hiljakseen kohti tietä ja saunaa. Satula Leammesvarrin länsipuolella on yllättävän tiheäkasvuinen, juuri sellaista ryteikköä, jossa odottaakin näkevänsä hirvien jälkiä ja makuuksia. Joudumme siksakkaamaan, että löytäisimme ahkion levyisen reitin. Pääsemme ihan tokan viereen, ne eivät näe meitä.

Muotkan tunturit nousevat eteemme. Valo leikkii niillä ja houkuttelee, tulkaa tänne. On tylyä kieltäytyä.

Saunan lauteilla kuuluu harras ähinä, lihakset nauttivat. Kahden viikon rasvasta ja hiestä luopuu mielellään. Imaisen lauteilla nestehukkaan talon tarjoaman siiderin, saan hyvän humalan.

Illalla tuijotan kartaa ja pähkäilen – mistä ja minne. En haluaisi nousta bussiin, mutta on vaan liian sulaa. Päätös kypsyy aamulla, kun yöllä ei ole ollut pakkasta ja sataa vettä vedelle. Kun katselen bussin ikkunasta paljaita tai vettä huljaavia jänkiä, tuntuu päätös järkevältä. Toivottavasti parisataa kilometriä pohjoisempana on vielä tunturissa lunta.

Haikeutta, lunta ja onnea

Minun on haikeaa erota Tuiresta, meillä on ollut hyvä retki. Nythän tässä on vasta viikko harjoiteltu taas. Yksinäisyys tuntuu tänään, mutta huomenna on jo hyvä olla yksin. Tunnen suussani miten puhe loppuu.

Tenon varressa on satanut aamupäivän lunta, tunturit ovat kauniisti tuunatut. Voi onnea, pääsen vielä hiihtämään. Jään pois bussista siinä, missä on kelkkaura tien päällä, ja vedän kengällä ahkion tunturiin. Hetkittäin on soraa ja ylämäki – siinä pitää olla varovainen, ettei tule ahkionvetäjälle hiki. Parisataa korkeusmetriä ylempänä saan sukset jalkaan ja itku on tulla. On tyyntä ja on lunta. Tämä oli oikea päätös, retkeni saa jatkua yhä. Hiihtelen tuntureilla viimeiset päivät auringossa. Makaan kodassa lumisateessa. Saan kauniin taimenen pilkillä. Sain kaiken.

Valun viimeiset kilometrit kivikovalla hangella sukset jalassa, kävelen sukset jalassa pitkin pälviä, könyän louhikossa, kun joki on auki. Suksi ei ota tippaakaan kiinni hankeen, valuminen kiihtyy ja kerran rysäytän kunnolla pusikkoon. Hyvä, tätä ei jää ikävä.

Pitkä hiihtovaellus on erittäin yksinkertaista ja täydellistä elämää. Hiihdät, nautit, syöt ja nukut eli pelkkiä perustarpeita ilman mitään huolia. Täydellisen helppo maailma. Joka antaa tilaa ajatella ja olla ajattelematta.

Laulujoutsenet lensivät ylitseni viimeisellä kilometrillä, kvaakkuivat ja minua itketti. Olen kiitollinen, elämä on hyvää. – Reissu on puristettu muutamaan näytöltä luettavaan sivuun. Monta tarinaa jää kerrottavaksi niille, jotka erämaa on ottanut omakseen. Omakseen kuten minut, niin myötä- kuin vastamäessä, niin levon kuin väsyn aikana.

Maria Haakana

Reissun kuvat ovat nähtävissä osoitteessa

http://www.duottar.net//hv2011

Tuiren reissukertomus on luettavissa osoitteessa

http://jalaskoski.fi/Pääsiäinen2011/Paissit2011talvi.htm

This entry was posted by duottar.