Hiihtovaellus Lemmenjoella ja Hammastunturissa
Angeli – Vaskojoken kämppä – Postijoen kämppä – Valskolompolo- Vaskojärvi – Vaskojoen kämppä – Angeli
Siirtymä Inariin yöksi, sitten Rahajärvi – Kirakkajoen seutu – Hammasjärvi -Kirakkajoen seutu – Rahajärvi
Lähtö venyy ja venyy niin kuin se aina venyy kun autolla lähdetään. Olen päättänyt pysyä hyvällä tuulella hermostumatta, mitä nyt kuljen edes takaisin ja odotan kärsivällisesti häntä joka varmaankin ihan kohta joskus on vielä valmis lähtemään. Alfaan muuten mahtuu kumman kätevästi kaksi ahkiota ja kahdet Järviset kun hieman sovittelee.
Ravatessani edestakaisin huopakumppareissani olen kompastua portaaseen ja joudun ottamaan piiitkän askeleen eteenpäin ja voi kaikki rumat sanat sitä kipua joka räjähtää häntäluuhun. Telemarkpelleilyssä ärtynyt häntäluu suuttuu tosissaan. Hengittelen ja repisin irti tuon osan kehoa jos saisin kiinni.
Vetäisen kunnon annoksen tabuja ja nettiin. Sykkivä kipu tekee keskittymisestä hankalaa. Käyn Duodeciumin Käypä hoito -sivuilla ja suositusten mukaisesti määrään itselleni tulehduskipulääkkeitä ja kevyttä liikuntaa eli hiihtovaellukselle. Mies keksii nyt ihmetellä, että mitä sitä nyt netissä surffailet, eikö meidän pitäisi lähteä?
Autoon otan pienen tyynyn avuksi, hetken mietin kaiken järkevyyttä, mutta nyt menoksi eikä meinata.
Lemmenjoelle ajetaan kahden pysähdyksen taktiikalla, ensimmäisessä kahvipaikassa kuunnellaan iskuporakoneen ääntä baakelsin seuraksi. Ivalon kohdalla keksin kysyä mieheltä, että milloinkas olet viimeksi hiihtänyt?
”Toissavuonna tai sitä edellisenä” – niin, olisihan tuota tietenkin voinut kysyä aiemminkin – mutta olisiko sillä tiedolla sitten ollut mitään merkitystä. Revontulet vihreine valoineen toivottavat tervetulleeksi. Puoli litraa Sandelsia viimein perillä takaa hyvän pehmeän unen.
Aamulla haemme Njurgalahdesta Vaskojoen kämpän avaimen. Siellä on tarkoitus saunoa paluumatkalla. Vätsäri vaihtui Lemmenjoeksi, koska mies halusi nähdä tuntureita. Vielä hän ei tiedä, että suo on hiihtovaeltajan onnenmaa. Viikon hänen on tarkoitus suojella minua varmaankin lähinnä itseltäni, toisen viikon saan sitten suojella itseäni, siis itseltäni.
Angelin tiellä porot on aidattu tienviereen ruokintaan. Kuulemme myöhemmin, että hangen alla on teräsjää, jonka läpi ei poro pääse. Toinen isompi tokka on sitten Kietsimävaarassa. Greenpeacen konttileiri ei osu silmiin, eipä sitä kyllä katsellakaan.
Haluan nähdä Angelicityn, mies kehottaa olemaan räpsyttelemättä silmiä, koska se saattaa mennä silloin juuri ohi. Kylä on todella hetkessä ohi kahteen kertaan läpiajettuna, leirintäalue kioskeineen on hangen suojissa.
Haemme hetken paikkaa johon pysäköidä auto, ystävällinen poromies neuvoo reitin hyvin kapeaa tietä hyvään paikkaan joen varteen. Luulemme ajavamme moottorikelkkauraa pitkin.
Alle tunnissa on tavarat kasassa ja ensimmäinen tyylikäs lasku joelle onnistuu ilman räpiköintiä. Pakkasta on parisen astetta, aurinko paistaa, taivas on sininen, ei tuule – täydellinen retkipäivä.
Lyhyen jahkailun jälkeen päätimme suunnistaa Vaskon kämpälle yöksi. Yöksi oltiin luvattu noin 20 astetta pakkasta ja me emme olleet harrastaneet juurikaan ulkoilua viime viikkoina. Stuorran kämpälle olisi huomattavasti pidempi ja se saattaisi olla myös lukittu.
Suolla ei juurikaan suksi upottanut, metsässä vaan hiukkasen. Hiihtelimme suurimpia nyppylöitä väistellen etelää ja Vaskon kämppää kohden ”Tämähän on kivaa puuhaa” totesi mies. Suksi kulki hyvin ja metsä oli luposta mustapilkkuista. Eläinten jälkiä oli paljon, riekkoja, hirviä, kettuja ja teeriä ainakin.
Joen ylityspaikkaa etsittiin hieman, välteltiin kosket ja suvanto löytyikin ja siitä reippaasti yli.
Varaustuvan puolelle oli hetkeä aiemmin saapunut veli sisarineen. He olivat aivan tolkuttoman väsyneitä, olivat hiihtäneet Postijoelta koko päivän aamuvarhaisesta asti. Kun he pyysivät lapiota lainaksi, jotta saisivat avannon ja siitä vettä (olivat rinkoilla liikkeellä) lainasimme toki, mutta kehotimme hakemaan veden Vaskojoen puolelta. Kaveri oli niin väsy, ettei ymmärtänyt enää suomea, vaan hakkasi tunnin verran kirveellä avantoa (sisar lapioi jäähilettä lapiolla) kämpän edessä olevaan lampareeseen ilman, että siitä vettä turskahti.
Me ei enää raskittu katella sitä touhua, vaan päätettiin hakea heille vettä sieltä Vaskojoesta. Otettiin ämpärit ja noustiin harjanteen yli. Keskellä jokea koskessa oli sulaa, mutta sinne ei meistä kumpikaan halunnut mennä. Mie siinä sitten penkereellä aloin pomppia, jotta saataisiin vettä.
Mies sanoi kolme kertaa, että elä pompi, sinä olet joen päällä ja siinä on vain lunta välissä. Uskoinko – no kai, mutta ei se saanut minua lopettamaan. Niinpä minä solahdin lumen läpi 80 senttiä ja niin seisoin nutukkaineni nilkkojani myöten vedessä. Pakkasta oli jo se -20, joten aika rivakasti kipaisin takaisin kämppään, sillä järkytyksekseni täytyi todeta, että nutukkaat eivät pidä vettä!Mies iltasaduksi: ”Olisi siinä voinut olla 1,5 metriä vettä, jalat olisi luiskahtaneet alta virran myötä, sinusta olisi jäänyt mieleen kuinka olisit pitänyt kynsillä kiinni jään reunasta muutaman sekunnin”.
Käännyn kylmäksi kahden makuupussini välillä ja haukon henkeä. Vasta hetken kuluttua älyän valittaa huonosta iltasadusta. Sovimme, että jos näin olisi ollut niin olisin matalamman tullen ponnannut pohjasta, työntänyt pääni lumen läpi alavirrassa. Mies on kauhustani tyytyväinen ”taisi mennä sanoma läpi”.
Yömyöhällä tupaan tulee kolmen hengen seurue. Me turvaudumme korvatulppiin, toivotamme porukalle hyvää yötä ja käännämme kylkeä syvään uneen.
Porukka oli tulossa Lemmenjoen suunnasta ahkioiden kanssa, olivat laskeneet ahkioita narulla alas. Aamusella olemme hieman hitaita, seurustelemme, olemme sosiaalisia.
Vähän ennen puolta päivää alamme matkamme etelään. Sää oli aurinkoinen, me menemme omia reittejä pitkin, ryömimme jokea pitkin poroaidan alta, jatkamme Maantiejokea pitkin, se on oma paras reitti meistä. On kivaa ja rauhallista, ihailemme eläinjälkiviidakkoa ja auringonpaistetta.
Aamusella kuulimme kyllä että tänään sataa lunta, mutta se ei silloin jotenkin koskenut meitä, se ei kuulunut meidän maailmaamme juuri silloin.
Historian kirjoja varten sanon, että minä sanoin, että mennään Postijokea kohden. Mies otti sen jotenkin kirjaimellisesti ja alkoi puskea kohti Postijoen kämppää. Kun puolen päivän jälkeen alkoi tuuli ja lumi&raesade suoraan kohti ei se häntä millään lailla pysäyttänyt. Sählynpelaajan energialla ja raivolla hän puski päin tuulta ja viimaa, ja minun huomautuksellani tähän voisi pystyttää kodan ei ollut mitään merkitystä.
Ensin raivostuin, mutta sitten ajattelin, että perkele, otetaan sitten sählynpelaajasta löysät pois. (Vasta sitten myöhemmin tajusin, että otetaanhan ne myös minusta sitten myös pois.)
Vauhti on sellainen, että hirvet juuri ja juuri ehtivät alta pois, riekot lentelevät puista ympäriltämme.
Tilanne oli aivan järjetön, minulla oli kartat, kompassi, gps ja edessäni järjettömällä vimmalla etenee ihminen kohti suuntaa jonka olen hänelle sauvalla viitannut. Puolen tunnin välein tarkistan suunnan ja sanon asteen oikeaan tai vasempaan, useimmiten vain suoraan ja hän vain hiihtää suunnattomalla energialla avaten tietä eteenpäin järjettömässä säässä jossa jo ajat sitten olen luopunut silmälaseistani, koska en näe mitään ne päässäni. Kiroilen häntä hulluksi, mutta seuraan häntä, mitä muuta voin tehdä.
Jo pimeän laskeutumisen jälkeen tunnistan männyn ja toisen ja tiedän, että olemme lähes perillä, Laskeudumme tuttuun pihaan, puhuttavaa ei juuri ole. Syömme ja käymme nukkumaan.
Aamulla nukumme aika pitkään, ainakin kello kahdeksaan. Huomaan, että minulle on tullut kaksi mustaa kynttä, yksi molempiin jalkoihin. Lyhennän kynnet, jospa ne eivät lähtisi ennen kuin uudet ehtisivät kasvaa. Höpöttelemme jonkun verran ja lähdemme matkaan puoli yhdentoista aikoihin.
On neljä astetta lämmintä. Juuri se sää jossa olin kerran vannonut, että en koskaan enää hiihdä. Noin neljä sataa metriä kämpästä olemme maitohapoilla kun lumi paakkuuntuu suksien pohjaan koko matkalta ja aloitamme ensimmäisen voitelu-urakan.
Suojalumi on hangella, sen alla on pakkaslunta. Metsässä upottaa tavattomasti, avoimilla paikalla kulkee hyvin.
Seuraava voitelutauko on siitä kolmensadan metrin päässä, minulla vielä lumi paakkuuntuu pitoteippien ympärille, joten vierustat voidellaan uudelleen huolellisesti. Sitten onkin aivan tavattomasti luistoa, eikä pitoa juuri ollenkaan. Pienessä vastaisessa kokeilen jopa vetää oksan remmillä pohjan alle, mutta se ei auta juuri mitään. Olen vesimärkä. Nyppylän päällä meillä on päivän kolmas voitelutauko, jossa otan ensin puukolla luistoa pois ja vedän pitoa päälle. Tilanne rauhoittuu ja hiihtämisestä tulee taas kivaa. Olemme edenneet neljässä tunnissa kaksi kilometriä. Näemme ensimmäiset ahman jäljet, joita kuvaamme innoissamme. Myöhemmin näemme niitä niin paljon, että kuvaaminen jää.
Näemme riekkoja, teerien jälkiä, lisää hirviä, valtavasti muita pienten eläinten jälkiä.
Keskipäivän valo on jännä, on tummaa synkkää ja taivaalla vaalea kajo.
Syömme ylängöllä lounaan. Tuntuu taas hyvältä, tällaista on hiihtovaellus, verratonta!
Hiihtelemme hiljakseen Vaskolompolon kämpälle, joka on kivalla paikalla järven rannalla. Mies korjaa ahkionsa aisoja yhtäpitkiksi ja minä lisään 20 senttiä pitoteippiä pitoalueelta kantaanpäin – kolme pätkää rinnan. Sen jälkeen ahkion veto muuttuu puhtaaksi riemuksi.
”Tää ei ole mun laji”, kuuluu viereltä. ”Tää on mun laji”, vastaan koko sydämestäni.
Aamusella herätään aikaisin ja kohti Vaskojärveä lähdetään ennen kello kahdeksaa. Eläinten jälkiä on valtavasti. Suksi kulkee hyvin, yöllä on ollut pikku pakkanen. Soilla ja järvillä on upea hankikanto. Tarkoitus on mennä suota pitkin Vaskonselän ja Vaskonkuolpunan välistä, mutta teemme jonkun käsittämättömän ja reissun ainoa suunnistussähläyksen ja löydämme itsemme Vaskojoen isoimmilta jyrkänteiltä. Laskeutuminen joelle olisi järjetöntä, joten hissukseen varovasti hiihtelemme joen myötäisesti kunnioittavan etäisyyden päässä penkasta ja löydämme hyvän suo- ja järvikaistan jota pitkin hiihtelemme Vaskojärveä kohden.
Matkalla järvelle tulee lounaan aika. Kansallispuistossahan on kiellettyä katkoa oksia. Kun parkkeeraamme syömään vanhan männyn alle ja mie lyön sauvalla kuollutta oksaa – ja niin tietysti Tapio rankaisee välittömästi ja katkaisee multa sauvan, oksa jää kyllä ehjäksi. Ensin lääkäriteippiä alle, sen päälle kolme isoa rautanaulaa tukevoittamaan sauvaa ja korjaus on valmis.
Järvelle laskeuduttuamme huomaamme kalastajia järvellä ja toinen meistä haluaisi väistää. Kahdella kelkalla on Njurgalahdesta iloinen porukka, kaksi miestä, nainen ja tyttö kalalla. He ovat tosi herttaisia. Antaisivat meille riekon, mutta kun selviää, että emme osaisi sille oikein tehdä mitään antavat meille todella ison harrin, Vaskojärvi on kuulemma hyvä kalajärvi. Toinen miehistä antaa mulle keltaisen teippirullan kun näkee, että sauva on poikki. Yritän selittää, että teippi sauvassa kyllä toimii oikein hyvin, mutta en estele kun hän päättäväisesti lahjoittaa mulle keltaisen teippirullan. Rupattelemme tunnin verran, Vaskojärvessä on jäätä 85 senttiä ja vettä 20 senttiä siinä missä he ovat pilkillä. Saamme vierailukutsun ja turisti/paikallinen roolit hieman sekoittuvat, kun he pyytävät saada ottaa meistä kuvan ja tokihan se meille käy.
He kertovat että raja-aita Suomen ja Norjan välillä vuotaa kun lunta on niin paljon, eläimet kulkevat vapaasti edes takas. Hirvillä on joku tauti, ne halvaantuvat takapäästä. Miehet kalastuksen ohella pyydystävät riekkoja, jotka myydään Helsinkiin. Siinäpä päällimmäiset.
Hiihtelemme vähän eteenpäin vanhalle rajavartioston kämpälle katsastamaan missä kunnossa vanha sauna on. Siisti ja hyväkuntoinen se yhä on ja erittäin kauniilla paikalla. Mä olen viimeksi peseytynyt kotona, joten en viitsi tuhlata hyvää likaa ja rasvaa kesken matkan, joten jää saunomatta. Meillä on kolme mahdollisuutta, nukkua saunassa, kodassa tai rajavartioston kämpässä jonne pääsee ikkunasta.
Paistamme harrin voissa ja täytyy myöntää, että se on tavattoman hyvää. Ihmisten uskomaton ystävällisyys ja hyväntahoisuus hätkähdyttää. Ja kun itsellä ei ole juuri mitään ylimääräistä mukana jonka voisi antaa vastalahjaksi.
Aikainen herätys ja aikaisin matkaan, on kiva katsella kun aamu muuttuu päiväksi. Lähdemme Vaskon kämppää kohden nousemalla Honkavaaran ja Sankivaaranpalon välistä jälkeä pitkin. Sukset pois jalasta ja helppo nousu vaaralle ja sitten alkaakin viiden kilometrin alamäki. Hubaa hommaa lasketella kauniissa säässä hyvällä hangella! Päivän laji on suohiihto, pieni jatkuva alamäki jatkuu, vähitellen törmäämme taas Postijokeen.
Ahman ja hirvien jälkiä on vimmatusti. Linnut laulaa livertää herkeämättä. Istumme teellä metässä kun alkaa yhtäkkiä mieletön rytinä jossain lähellä metsässä, mitään emme näe, mutta mielikuvitus laukkaa. Törmäämme omaan jälkeemme, ahma on käyttänyt sitä siirtymätaipaleena.
Kämpillä on hiljaista kun tulemme sinne jo keskipäivän aikoihin. Syömme, saunomme, höpötämme. Sittenkin on makea fiilis luopua viikon liasta.
Lemmenjokiosuuden viimeiseen aurinkoiseen päivään herätään aikaisin. Lähden Angeliin kun keksit, juusto, leipä ja suklaa on lähes loppu. Aiemmin haaveilin hiihtäväni Pokan tien yli Hammastunturiin.
Lähdemme länteen aamusella, sillä katsastamme Siikajärven huoltotuvan muutaman kilometrin päässä. Sen seinällä on iso puinen pyörä, minkähän laitteen osa se on ollut?
Haikeana hiihtelen näitä kairoja pois. Metsässä jo upottaa hieman ja matka on kesyttänyt jo miehen, aukaisemme latua vuoron perään. Aukeilla kantaa ja kulkee mainiosti. Gps on viimein tosi käytössä kun etsimme autoa, meillä kun ei ole käsitystä missä se kartalla olisi.
Inarissa olemme 7 minuuttia myöhässä, kauppa menee edestä kiinni. Me olemme missanneet kesäaikaan siirtymisen. Hetken neuvottelun jälkeen päädymme Kultahoviin yöksi. Saamme tingittyä vähän vahingossa huoneen hinnasta koska siellä on Anar Jazz ja huoneemme on salin päällä. Se oli meiltä enemmänkin vitsi.
Syömme hyvin ja kuuntelemme jazzia. Aikaa menee myös seuraillessa erilaisia tapahtumia pöydissä. Inarissa on sivistynyt tapa antaa väsyneen rauhassa nukkua pöydässä kun väsyttää, etelässä siitä joutuu ulos. Ajolasit vaan korjataan pois etteivät rikkoontuisi/katoa.
Sitten tapahtuu jotain uskomatonta, ehdoton suosikkini Ulla Pirttijärvi esiintyy illan bonuksena. Nainen ei ole tuskin puoltatoista metriä pitkä, mutta ääni on aivan uskomaton ja kantaa syvälle sieluun. Kyyneleet valuvat kuunnellessani hänen uskomattoman hienoa laulua ja joikaamistaan. Huomaan osaavani kaikki sanat ulkoa (ymmärtämättä siis mitä ne tarkoittaa). Mies hakee Ullan levyn huoneesta ja saan siihen nimmarin. Ulla kysyy, että mikä päivä on ja minä veikkaan että 30.3. kun en juuri muutakaan keksi, eihän se mene kuin muutamalla päivällä metsään. Myöhemmin tuli sitten mieleen sellaisia lauseita kuten ”Olen nauttinut musiikistasi tavattomasti” tai ”Kiitos kaikesta siitä mitä musiikkisi on minulle antanut”, mutta ei nyt juuri silloin.
Aamusella nyin kaupan ovea kun se vielä on lukossa. Laukkaan nopeasti ostokset kasaan heti kun ovi avataan. Rahajärvelle sanon kuin taksille konsanaan tömähtäessäni pelkääjän paikalle.
Mies käy läpi kasvatuksen neliapilan houkutellessaan mua lähtemään kotiin, mutta nyt ei auta ei lahjonta, kiristys, kevyt uho eikä katteettomat lupaukset puhumattakaan lirkutuksesta. Pelisäännöt ovat selvät: vähintään joka toinen päivä ok viesti, illalla aikaisin majoitteeseen, ei pelleilyä joen kanssa. Mie suostun ihan mihin vain ja mietin, että milloinkahan oikein olen luopunut itsemääräämisoikeudestani.
Vartissa on ahkio kasassa ja laskeudun Rahajärvelle. Tuuli käy voimalla vastaan ja luntakin tulee jonkun verran. Teen nelisen tuntia matkaa Kirakkajoen suulle, tullessa se sama tulee tyynessä aamuvarhaisessa vajaassa parissa tunnissa.
Seuraavat päivät elän täysin itselleni. Aika kadottaa merkityksensä. En lue mitään, en kirjoita, en maalaa. Hiihtelen päivärepulla, saunon pari kertaa Kirakkajoen kämpällä, syön kun on sen aika, oleilen ja nukun. En ole menossa juuri minnekään enkä tulossakaan. En juuri ajattele mitään, minä vain nautin. Luonto on kaunis, päivät aurinkoisia. Parina yönä ihailen kirkasta tähtitaivasta.
Kirakkajoen sauna on korjattu, löylyt ovat makeat. Saippuat jäivät Kultahoviin, joten peseydyn huuhtomalla ja vastomalla kuivatulla vastalla, joka löytyy saunan seinältä. Hämmästyttävästi se kestää vihtomisen kerta toisensa jälkeen. Tuoksu on ihana.
Hiiri-Sammelinin kota on sisältä täysin korjattu ja uudistettu. Ympäristö on siisti ja wc on rakennettu. Metsähallitus antaa kodan olla. Kamina lämmittää hyvin, mutta ei varaa lämpöä, mutta eihän sillä ole väliä kun nukkuu makuupussissa.
Ainut mitä suunnitellusti teen on se, että käyn katsomassa Kirakkajärven pohjoispuolen nimen, sen jonne olin ajatellut muuttaa asumaan. Siellä on joidenkin kesäleiri ja Kirakkajoen läpi kulkee paikallisten moottorikelkkaura. Vaikka en juuri ketään paria poromiestä ja yhtä kalastajaa enempää tapakaan, totean, että on aika etsiä uusi mansikkapaikka tarpeeksi syrjästä sitten joskus.
Liian aikaisin lähden kotiin. Pitoteipit ovat lähes loppuun kuluneet kun vedän sauvat, sukset ja aisat hihnoilla kasaan. Jää ja jäinen hanki syö teippiä.
Taas saan kokea ihmisten ystävällisyyttä kun minut viedään matkahuoltoon, vaikka taksia olinkin tilaamassa. Käyn Kultahipussa suihkussa, pesen hiukseni. Terhin saan tavata ruokatunnilla ihan liian lyhyen ajan. Ja ehdin ajoissa linja-autoon. Enkä maksa ahkiosta lisämaksua.
Tunturiin 